Kaarinan kotisivu

Kaija Saariahon, Sofi Oksasen ja Kaijan pojan Aleksi Barrièren ooppera Innocence ei ollut vain vaikuttava tai sykähdyttävä, se oli järisyttävä. Tämä nykyaikainen musiikki nyt ei tällaiselle vanhanaikaiselle ihmiselle avaudu (pitää ainakin nähdä soittajat), on pimputuksia, jyrinää, suhinaa, vaimeaa rummutusta, kirskuntaa, naukaisuja, riitasointuja, mutta muunlainen musiikki ei tällaiseen tarinaan sopisi.

Kaijalta oli pyydetty nykymaailmaan sijoittuvaa oopperaa (tilaajia oli koko joukko maailman oopperataloja ynnä muita tahoja). Aiheeksi valikoitui kouluampuminen.  Eletään päivää  10 vuotta ampumisen jälkeen, on menossa ampujan pikkuveljen ja tämän romanialaisen morsiamen häät. Järkyttävän teon seuraukset ovat edelleen ajankohtaiset. Välillä ollaan menneessä ajassa,  kansainvälisessä koulussa, jossa surmatyö on juuri tapahtunut. Henkilöitä on paljon, oopperassa lauletaan 9 kielellä. (Ei hätää, tekstitys kulkee ylhäällä ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi)

Henkilöillä on kullakin oma suhteensa tapahtuneeseen. Voidaanko unohtaa, voidaanko antaa anteeksi, päästäänkö omasta syyllisyydestä eroon? 

Täytyy myöntää, että useaan otteeseen kulkivat kylmät väreet selkäpiissä. Siinä eli kyllä täysillä mukana, tunne oli niin realistinen. Noin voisi olla, noin on monella ollut ja on edelleen. Miten jaksavat Suomen tai muiden maiden kouluampujien vanhemmat ja muuta läheiset? Ovatko ystävät hylänneet ja naapurit kääntäneet selkänsä? Miten paljon oli terapiasta apua, oliko sellaista ollenkaan? Tuleeko uni vieläkään? Joskus oli hyvä dokkari teeveessä USA:n kouluampujien vanhemmista. He olivat täynnä kysymyksiä ja tuskaa, joka ei koskaan täysin hellitä.

Sitä varmaan syyttää itseään loputtomasti: jos olisin, jos en olisi. Niin tässäkin teoksessa, isä oli opettanut poikansa mieheksi, ampumaan maaliin. Hän koki itsensä syylliseksi. Pikkuveljen ja trans-koulukaverin (jota opettaja-isäpuoli ahdisteli) kanssa ammuttiin  soramontulla huvikseen koulukavereitten kuvia. Niitten, jotka nauroivat, tekivät pilkkalauluja, levittivät juttuja somessa. Veli poti syyllisyyttä, trans-ihminen ei edelleenkään katunut, vaikka olikin viimehetkellä laistanut omasta osuudestaan ampumisessa. Äiti katui, että oli synnyttänyt hirviön, mutta halusi, että vastikään vankilasta vapautunut poika silti saisi uuden alun elämässä. Rikos olisi sovitettu. Sitä ei kuitenkaan lapsensa menettäneen äidin mielestä voisi koskaan sovittaa. Koko perhe ansaitsisi tulla kirotuksi ja kärsiä lopun elämänsä. Vihkipappi koki syyllisyyttä, ettei ollut puuttunut, vaikka oli nähnyt, että ampujalla ei ollut kaikki hyvin.

Teos on todella järkyttävä. Järisyttävä. Saa kyllä katsojassa myllerryksen aikaan. Ja miltei syyllisyydentunteen siitä onnesta, että itselle ei ole tapahtunut ikinä mitään noin kamalaa. 

Ja toteutuksesta: kaikki olivat todella hyviä laulamisessa ja näyttelemisessä. Lavastus oli aivan käsittämättömän kekseliäs ja upea. Todellinen taituri on ollut asialla. Häähuoneen yläkerrassa oli tunnelmallinen ravintola asiakkaineen ja vieressä keittiö, jossa keittiömestari puuhasteli niinkuin nyt suurkeittiössä puuhastellaan kun annoksia valmistellaan tarjolle. Kun asetelma hitaasti kääntyi, paljastui koulun käytävä, yläkerrassa luokkahuone, koulun vessat jne.

Tuota oopperaa kyllä passaa viedä maailman näyttömöille ja voidaan taas kaikki olla ylpeitä meistä: kyllä me suomalaiset sitten ollaan hyviä!

Tässä on sitten taas joutunut pohtimaan tuon somenkin pirullisuutta. Onhan siitä iloa ja hyötyä, mutta siellä pystytään kyllä ennennäkemättömällä tavalla loukkaamaan ja tuhoamaan. Suunnittelemaan ja tekemään rikoksia. Jokelankin ampuja oli ollut yhteydessä amerikkalaiseen ampujaan, saanut innoitusta sieltä. Ja nyt viime aikoina on silloin tällöin voinut lukea jopa nuorten itsemurhiin johtaneista nettihaasteista.

Maailma on paha paikka. 😥

Yleiskuva