Kaarinan kotisivu

Kun joutuu ihan konkreettisesti tekemisiin kuoleman kanssa, on jotenkin sanaton. Hämillään. Outo olo.

Soitin tänään saattohoidossa jo pitempään olleen ystäväni miehelle. Kyselin, mitenkä siellä voidaan. Huonosti, hän sanoi itkuisella äänellä. Ystäväni on ollut tiedoton jo kolme päivää, saattohoitoyksikkö on paikalla.

Ystäväni mies on hoitanut kuolevaa vaimoaan uskomattoman esimerkillisesti. On muodostunut rutiinit: kylpy kaksi kertaa viikossa, pojat auttamassa nostolaitteen kanssa, fysioterapia kerran viikossa, jalkahoito, lääkkeet (kortisonia lisäten ja sitten taas vähentäen). Aamupala näin, siihen proteiinilisä noin, lounaaksi tätä tai tuota, samoin päivälliseksi. Ravintoarvot kohdallaan. Päiväkahvikeksit minimiin, ettei liho. Iltaisin mies on loikoillut vaimon viereisessä sängyssä, yhdessä on  katsottu telkkaria. Vaimo ei enää ole kovin paljoa ohjelmista ymmärtänyt, mutta se on ollut sitä yhteistä aikaa. Tätä on kestänyt jotain 2,5 vuotta. Kun on päivitelty, miten raskasta hänellä on, hän sanoi iloisesti: noo-o, omaansahan sitä hoitaa!

Heillä on ollut uskomaton avioliitto. Aina ovat puhuneet nätisti toisilleen, yli 60 vuotta on oltu yksissä.

Nyt on sitten loppu käsillä. Surullista ja outoa. Kaikki muuttuu miehellä. Iso omakotitalo, valtavasti arvokasta taidetta (ystäväni keräili patsaita, pienehköjä, mutta puolen metrin, metrin korkuisia), miten siellä enää yksinään. 

Ystäväni ei usko(nut) kuoleman jälkeiseen elämään. Minä taas uskon, että hän tulee kokemaan mukavan yllätyksen kun huomaa, etten minä kuollutkaan. 

Vaikka on ollut tiedossa jo tosi pitkään, ettei tästä ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, silti tuntuu, että olisi nyt vielä odotuttanut itseään, ei nyt juuri olisi sopinut, kesäkin tulossa, linnut ja kukat. Olisi vielä sen yhden kesän nähnyt!

Yleiskuva