Kaarinan kotisivu

Katri Helena täyttää tänään seitkytviis. Vieläkö soi sinivalkoinen ääni? (Miten kauan kaikuikaan se edellinen, Pekka Tiilikaisen? Vain 65 vuotta, mutta eihän se ollutkaan lauluääni, vaan urheiluselostamossa rikkihuudettu. Sinivalkoinen kuitenkin. Siihen vanhaan hyvään aikaan.)

Niin, Katri Helena, seitkytviis, voitko kuvitella! Vanha ämmä and still going strong. Ihan päivälleen samanikäinen kuin minä.

Ei meitä voi oikeasti kai vanhoiksi ämmiksi tituleerata, vaikka jotkut teinit saattavat sellaista perään huudella (joukko huonotapaisia nuoria oli juuri näin minua yli 10 vuotta nuoremmalle naapurilleni tehnyt, käyneet vieläpä läpi kaikki tämän naapurini - olettamansa- ikääntyneet anatomiset ominaisuudet.)

Mutta annahan olla, kun vanhempasi olivat seitenvitosia, mitä ajattelit heistä? Ikivanhoja, toinen jalka haudassa, dementian partaalla, eikö vain? Tältä se tuntui, näin sitä näki.

Mikä ihme siinä on, että pitäisi olla nuori? Että se nuoruus, sileä iho ja joustava käynti, fitnes-kroppa olisi se, mihin olisi pitänyt jämähtää, ainoa oikea ikä ja olo? Miten me -ihmiskunta - ollaan omaksuttu tämä ihanteeksi? Niinkuin olen ennenkin kertonut, olen itse aina nähnyt ja tiedostanut, että kaikki iät kulkevat meissä koko ajan mukana. Jokainen näistä nuorista, jotka ovat sen harhaluulon vallassa, että ovat nuoria ikuisesti, tulevat joskus olemaan 75, jos vielä ovat elossa. Nämä nuoret, jotka perään huutelevat jotain, odottakoot vain, on vain ajan kysymys... Ja aika on merkillinen suure, kuluu - siis kuluuko oikeasti, vai mikä olisi parempi ilmaisu - pikkuhiljaa ja yhtäkkiä onkin mennyt kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.

Miksi me ei voida ihan iisisti hyväksyä sitä, että minä olin jo nuori, vieläpä siihen ihan parhaaseen aikaan, jota nuoret haikailevat juuri nyt - aina ne jotain haikailevat, eivät huomaa, että elävät just tällä hetkellä sitä parasta aikaa, sitä omaa elämäänsä - ja nyt olen vanha. Ja se on hyvä niin. Nyt olen vanha. Eräs ex-kälyistäni haluaa itsepintaisesti käyttää ilmaisua "varttunut", ei siis vanha. Ihan miten vaan, kuitenkin juuri tänään seitkytviis. Ei vanha ole mikään kirosana.

Ihan oikeasti, minä en todellakaan haluaisi olla enää nuorempi, saati nuori. Minun nuoruuteni ja aikuisuuteni oli sellainen kuin oli, se, millaiseksi se itse loin, mihin olosuhteet ja resurssini riittivät. Vanhuudessakin on mahdollista tehdä valintoja, jos ei dementia ole vielä vienyt kaikkea. Mutta jaksaako ja viitsiikö, onko sen väärti, annetaanko mennä omalla painollaan loppuun saakka? Mitä tässä enää...Montako vuotta mahtaa olla jäljellä? Montako viikkoa, montako päivää?

Joku aika sitten tuli taas pikkuporukassa puheeksi kuolema. Yksi henkilö ei halunnut puhua sellaisesta, oli ihan liian surullista, ankeaa ja kamalaa. Ei sitten puhuttu. Mutta minulle kuolema ei ole ankea puheenaihe, minusta kuolema on vain jännittävä vaihe,  elämän loppuhuipentuma. Ei pelottava vaan lohdullinen. Sitten on tyyni olo, sitten kaikki on lopultakin hyvin.

Mutta nyt, Katri Helena ja minä vielä kovasti ollaan hengissä.Toinen edelleen konsertoi sillä sinivalkoisellaan ja minä tälleen taviksena tallaan.

PS. Tytär kyseli, miltä se nyt tuntuu olla 75. Vastasin niin kuin The Other Danish Guy-kalsareitten mainoksessa:  ei tunnu miltään.

Yleiskuva