Kaarinan kotisivu

Katselin Antti Kurosen dokumentin Al-Holin leiriltä. Suomalaisia naisia siinä kokonaan mustissa, (ettei miehille vain tulisi syntisiä ajatuksia). Leskirouvia. Antti joutuu kyselemään ikää ja alkuperää. Ovatko kantasuomalaisia vaiko mitä. Kun ei sitä mustan  kankaan läpi näe.

Että mikä on saanut kääntymään muslimiksi (jollei sitä ole jo alkujaan ollut) ja mikä sitten vielä Syyriaan lähtemään? Jotkut olivat olleet siellä jo ennen isisin kalifaatin perustamista ja joutuneet sitten suljetuksi lapsineen leirille. Suurin osa halusi palata, jokunen tulisielu ei. Kaikki vakuuttivat, ettei heillä ole ollut mitään tekemistä hirmutekojen kanssa, ihan tavallista arkielämää ovat eläneet, kotiaskareita toimitelleet, lapsia paimentaneet. Uskoako vai ei? Että miehet ovat aamulla venytelleet, aamutoimien jälkeen lähteneet töihin, tappaneet muutaman vääräuskoisen, videoineet tapahtuman ja pistäneet nettiin, sitten palanneet mukuloitten ja pikkurouvan luo ja lysähtäneet tv:n ääreen. "Miten päivä meni?", "Ihan normaalisti, eipä siinä mitään erikoista".  Kunnes sitten jonain päivänä mies ei ollutkaan palannut, koska jotain oli mennyt normipäivässä pieleen: olikin itse tullut tapetuksi.

Usko sitten tuota tai et. Ettäkö he eivät olisi tienneet ainakin? Eikö se ole jo terrorismia, jos tietää, eikä tee mitään? Ja mitä siten olisivat voineet tehdä? Oma henki on kuitenkin kallis ja lapset ovat omalla vastuulla, et uskalla inahtaakaan. Pakoon et pääse. Tai sitten olet innolla mukana pyhässä taistelussa vääräuskoisia vastaan. Olet vakuuttunut, että oikeassa ovat ne, jotka väittävät Jumalan (a: olevan olemassa ja b:) vaativan, että vääräuskoiset on hävitettävä maan päältä. Riemulla olet mukana tässä verisessä seremoniassa.

Miksi siten läksit? Niin, miksi todella? - Nuorena ihminen haluaa kapinoida. Lähes jokainen jollakin tavalla, vaikka hiljaisesti mielessään. Jotain vastaan. On paha olo, tulevaisuus pelottaa, vanhemmat on väärässä, kukaan ei tee mitään, kukaan ei kuuntele, mä oon ihan paska, eikä musta ikinä tuu mitään. Jotkut sitten vaan päättää repäistä. Joku ihana mustasilmä alkaa vikitellä, ensimmäinen, joka todella huomaa sinut, kuuntelee, ymmärtää, alkaa selittää, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Ja niinpä huomaat: minusta on tähän, nyt minä kerrankin uskallan, toteutan itseäni, käytän kerrankin omia aivojani (tai siis luulet käyttäväsi). 

Nyt olet sitten leirillä. Myönnätkö että kaduttaa, onko kasvojen menettäminen pienempi vai isompi paha? 

Joku isä kertoi dokumentissä, että tytär muuttui muutamassa kuukaudessa. Sitten lähti. Mikä uskon, ettei kyse ole uskoon kääntymisestä, usko ei ole se pointti, vaan se mies. Sen miehen jännittävä maailma. Seikkailu, jossa minulla kuitenkin on sen miehen tuki ja turva. Ettei vaan pelottaisi.

Haluavat palata. Viattomat lapset ainakin pitäisi saada pois radikalisoitumasta, mutta Syyrian laki ei kuulema anna erottaa äitejä ja lapsia. Mutta ovatko naiset sitten uhka Suomelle? Voisiko seurata, että solut syntyvät uudestaan (sikäli kun niitä ei jo maan alla ole), tiedä tuota!

Nyt kun kirjoitan tätä, soittaa sitten joku Jehovan todistajaksi esittäytyvä. Onneksi uskoi, kun sanoin vain kohtelaasti että ei kiitos, en ole kiinnostunut. Toivotti hyvät päivänjatkot ja kehotti lukemaan raamattua. 

Voi hyvä luoja sentään.

Yleiskuva