Kaarinan kotisivu

Anteeksi, Milan Kundera, kun lainaan kirjasi nimeä. Kirjasta en enää muista mitään, enkä leffasta, mutta fiilis jäi. Sehän on oikeastaan se tärkein.

Tänään oli se fiilis. Huono alku: huono yö, vajaa 4 tuntia unta. Tallinnan laiva lähti aikaisin. Oli meno lapsenlapsen (13 v) kanssa Tallinnan rahvusoopperaan katsomaan balettia Pähkinänsärkijä. Lapsukainen yötä, kuudelta autoon ja menoks. Hän puhuu jo aamusta alkaen, hän puhuu paljon. Kysyy, ihmettelee ja kommentoi. Ihan kuin edesmennyt isänsä. Ajattelen: kun vaan jaksaa nämä vuodet: vastata, inttää, väitellä, kertoa, komentoida,  hänestä kyllä tulee ihminen. Se, joka tuntee kaikki tunteet, osaa ilmaista itsensä, ihminen, joka tiedostaa, miten tärkeää on koulutus, miten tärkeää on empatia, huumori, ekologisuus, historia, what ever. Mutta siihen kaikkeen on vielä aikaa.

No joo. Sitten Tallinnan kansallisteatterissa/oopperassa: Pähkinänsärkijä. Ihan mielettömän huikea esitys. Mitkä tanssijat, mikä musiikki, mikä puvustus, mikä lavastus! Ja mikä ilo lapsesta, joka silloin tällöin kumartuu kuiskaamaan jotain esityksestä. Jossakin kohdassa: "kuuletko, tässä on harppu!" tai "mummi, tää nyt juuri on se kappale, jota oon odottanut koko ajan!". En siis vienyt lasta turhaan. Yks tyttö luokalta oli sanonut: "ai, sinäkin JOUDUT menemään sinne". Onneksi lapsi oli osannut sanoa, että hän nyt kyllä näkee sen niin, että hän PÄÄSEE.

Lapsi kertoi, että koskaan ei oo menty koulun kanssa teatteriin tai leffaan tai konserttiin (hän on nyt yläasteen ekalla). Urheilutapahtumiin on kuitenkin menty pari kertaa. En yhtään mitenkään tahdo väheksyä urheilua, liikunta on tärkeää ja tiimityöskentely, mutta todella toivoisin, että jostain löytyisi rahat ainakin kaks kertaa vuodessa viedä koululaiset johonkin kulttuuritapahtumaan, tai siis tarkoitin: ainakin kerran per vuosi.

No sitten kotiin. Talossa oli menossa Itsenäisyyspäivän juhla. Etuajassa, koska ei tietenkään kukaan halua olla poissa Linnan juhlista. Minä, siis vaatimattomasti minä, olin lupautunut ns -heh- juhlapuheen pitäjäksi. Eräs mieshenkilö oli pyytänyt (= käskenyt). Tallinnasta kotiuduttuani (mietipä hetki tätäkin sanan taivutusta!) menin alas (Pieter myös), siellä juhlat parhaimmillaan, tyttäret retongissa ja miehet kostyymissä. Hui. No alapa siinä sitten puhua. NOLOA, näin olisi lapsenlapsi sanonut, mutta hänpä kuitenkin oli lukenut jutun etukäteen (Tallinnasta tullessa ja -hyväksynyt! Joku komentti sentään oli: miksi sanot noin ikävästi nuorista?- Ihan oikein, korjasin tämän sitten puheessani ja kerroin, mistä tämä toive ja oikaisu tuli). Joten, siitä vaan estraadille! Mutta kun iskee päälle esiintymisjännitys, se vanha ujous

Puhe oli siis ihan tööt, mutta ihmiset sanoi, että kiitos. Olihan se kiva, että oli jotain ohjelmaa. Jokunen kiva runo tuli siinä myös, joku tietokilpailu. Ja muutama ilosanoma: yksi talon kivoista 65-70 v naisista oi löytänyt matchin Tinderistä, ja tämä oli jo reippaasti paikalla, toinen rouva myös oli löytänyt kumppanin, ties mistä (ehkä myös netistä?). Mutta että nämä vanhat - siis hieman iäkkäämmät - herrat olivat myös uskaltaneet mukaan, se on aivan ihanaa. Siis, ehkä me kuitenkin, me jäyhät ja totiset suomalaiset, kuitenkin vähän kerrassaan muututaan. Jopa me vanhat. 

Sanon vaan, että JO ON AIKAKIN. (Olenhan jo kertonut sen seitsemät kerrat äidistäni, joka meni uusiin naimisiin elämänsä miehen kanssa 75-vuotiaana. Ei halunnut elää yksin vanhuuttaan).

Tänään, tässä ja  nyt (Pieter ja Waya nukkuvat) on fiilis, että elämässä om NIIN paljon osioita, joista iloita. Jos juuri nyt tulis lähtö ja ois sanottava: tämä oli nyt sitten tässä, niin ois kiva fiilis lähteä. Mitään ei ois jäänyt kesken.

Yleiskuva