Kaarinan kotisivu

Lähipiirissäni on eräs kiusattu. Kiusaamisella on olleet hyvin kauaskantoiset seuraukset. Ehkä jotkut ovat kovempinahkaisia, mutta tämä henkilö on hyvin herkkä. Sitäpaitsi nuoruusiässä juuri kaikki kokemukset vaikuttavat rakenteilla olevaan minäkuvaan. On aika järkyttävää seurata sivusta, mitä kiusaaminen voi saada aikaan!

Tiedän, että tässä tapauksessa kiusattu ja kiusaaja ovat olleet yhteydessä ja anteeksi on pyydetty ja annettu. Onko oikein, että kiusaajakaan joutuu ikuisesti kärsimään sielunsa sopukoissa siitä, mitä tuli tehtyä uhoilevassa nuoruudessa? Täytyihän hänelläkin syynsä olla, ehkä kotona ei arvostettu, ehkä kiusaajan mahtavassa roolissa sai paistatella tietyn porukan suosiossa, who knows. Pitkällinen terapia sekä kiusaajan että kiusatun kohdalla voisivat olla apu. Jos ovat.

 Mutta miten korjata se, että kiusattu nuori voi ajautua täysin sivuraiteille elämässään etsiessään maahanpoljetun identiteettinsä rippeitä: kuvioon voivat astua päihteet, niiden kylkiäisenä pienet tai suuremmat kaidalta polulta poikkeamiset, opinnot vaikeutuvat, koulu on kirosana, työnsaantimahdollisuudet kapenevat. Aggressio mielessä saa silloin tällöin ylivallan, yöunet menevät, ihmissuhteet rakoilevat...

Terve itsetunto. Mitähän sillä oikein tarkoitetaan? Oletko sinä koskaan kokenut olevasi ei kukaan, etkä mikään? Et minkään arvoinen, omissa silmissäsi nolla ja täysin varma siitä, että olet sitä samaa muidenkin silmissä? - Miten pienistä hippusista se itsetunto rakennetaankaan! Hyväksyvä sana, hymy ja nyökkäys, peukutus. Sitä kai meidän pitäisi pienin tai joskus suuremminkin elein välittää lapsille, omille ja vieraille. Hei, tuo oli ihan cool! Hitsi, sä olit hyvä! 

Mutta entä jos tulee joku, joka selkämme takana vesittää kaiken? Koulukaveri! - Eräs opettaja kertoi laittaneensa luokan kirjoittamaan nimettömänä lapulle, jos he tiesivät jotakin luokassa kiusattavan ja jos he tiesivät jonkun kiusaavan. Oliko se nyt ihan henkilöidenkin nimeämistä, en muista. Sekin on vähän arveluttavaa, jospa silloin nimetään viattomiakin. - Mutta toinen juttu oli, että hänen oppilaansa saivat myös - edelleen nimettöminä - kirjoittaa ylös ratkaisuehdotuksiaan siihen, miten kiusaaminen saataisiin loppumaan. Rankaisuehdotuksiakin. (Täytyykin tarkistaa tämä vielä opettaja-ystävältäni, miten se hänen ideansa oikein menikään.)

Uskoisin, että työpaikkakiusaamisesta pääsisi eroon helpommin. Vaihtaa vain työpaikkaa. Hm. Arvet sekin jättää, mutta jos on jo päässyt elämässään siihen pisteeseen, että jollakin tavalla uskoo itseensä, lienee tie ulos pahoista fiiliksistä helpompi kuin koulukiusatulla. Sitäpaitsi työpaikalla saattaa olla sellaisiakin aikuisia ihmisiä, jotka puolustavat tai ainakin osoittavat myötätuntoa. Omalla työpaikallanikin kiusaamista varmasti tapahtui, näin olen kuullut. Mutta ainakin eräs, itsensä kiusatuksi tunteva oli kyllä itse juuri se kiusaaja. Paitsi, ettei kukaan välittänyt. Hän nyt on sellainen, kuitattiin vain. Mutta ei häntä todellakaan kiusattu (seurasin vierestä), vaikka hän sitä kaikille valitteli. Jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.

Nyt on sitten tämä uusi kauhistuttava ilmiö: nettikiusaaminen. Tästä puhutaan nykyisin joka mediassa, eikä syyttä. Katsotpa mitä tahansa keskustelua (googlaa vaikka joku tuote ja mene sitte googlen osumista jollekin keskustelupalstalle, esim suomi24:ään), niin ekan asiallisen kysymyksen jälkeen kysyjää jo nimitellään ja taivastellaan! Harva vastaa siihen alkuperäiseen, asialliseen kysymykseen: onko tämä tuote hyvä, onko kellään käyttöäkokemusta! Ei, alkaa heti sättiminen, pian siinä sätitään jo toinen toisiaan. Ja varjele, jos olet omalla nimelläsi netissä! (Tähän voisin lisätä: nimim. Omakohtaista kokemusta on.)

Käsittämätöntä on ollut lukea siitä, että vaijeriin Herttoniemessä kohtalokkain seurauksin laskeneen tytön omaiset ovat saaneet lukea kaikenlaisia herjoja netistä. Tottakai me jokainen tiedetään, että kielletty on kiellettyä (Muistathan vanhan laulun: "Ei saa uskaltaa. Ei yksin päättää saa. Kielto on ehdoton. Muista aina, että: Älä tallaa nurmikoita. Ei saa syöttää apinoita. Älä sylje lattialle..." esitti Kristina Hautala, joka sittemmin häipyi Ruotsinmaalle), mutta ONNEKSI nuoret ovat silti aina vähän uskaltaneet rikkoa sääntöjä. Joskus käy näin ikävästi, mutta mielestäni se ei ole nyt viattomasti sääntöjä rikkoneen syy, vaan sääntöjen ja vaijerin asettaneen syy. Sääntöjä rikkomalla on lopulta kaadettu berliininmuuri ja koko kommunismikin! - Jos olis vähäisempi vahinko kyseessä sanoisin, että rapatessa... nyt jätän kuitenkin sanomatta. Tytön perheelle tämä oli ihan kamalaa. Silti se ei ole nuoren vika, ei. Kuitenkin on heti susilauma ulvomassa, säälittä repimässä.

Instagramin vaaroistakin oli iso juttu Hesarissa. Säästin lapsenlapselle, joka on se joku sellainen it-agentti koulussaan: eli opastaa pienempiä (tai vaikkapa opettajiakin) tietokoneen ja kännykän saloihin. Sanoin, että nämä asiat olisi hyvä tietää ja välittää eteenpäin. Nuorethan laittavat innolla kuviaan ja toistensakin kuvia tälle sivustolle. Ja sitten siitä seuraa... En edes halua ajatella. - Miten nämä asiat saisi kuriin? Onko vain alistuttava siihen, että ihmiset ovat julmia, susia toisilleen, real wolves?

Yleiskuva