Kaarinan kotisivu

Siis suomeksi: Heinävedellä, mökki lumeen hautautuneena, me täällä kuin karhunpesässä. Lumikengillä tänään reippaasti yli vuorten ja harjanteiden. Kliffaa hei, niinkuin jossakin taannoin bruukattiin sanoa. 

Iltaohjelma naapurin tuomasta hauesta nautitun illallisen jälkeen: tv:stä taas vain sitä Kingiä, uutisista taloutta ja tappamista, siis sitä samaa aina vaan. Tyhmiä leffoja tai jo nähtyjä. Mutta Teemalta taas jotain kiinnostavaa: Tintin luojasta Hergéstä tehty hieno tanskalainen dokumentti. Onhan TIntin albumeista havaittavissa jotain erikoista: maailman valloittaja ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija, mutta entä isänsä? Mistä koko hahmo on lähtöisin?

Eikä tässä vielä mitään, sen jälkeen (edelleen tanskalainen) dokumentti muurin murtumisesta. Pieter meni jo nukkumaan, sanoi, että se on nyt nähty jo moneen kertaan. Ei sillä, etteikö häntä kiinnostaisi, mutta kaikkihan me olemme jo sataan kertaan hehkuttaneet sitä tunnetta, kun siellä Itä-Berliinissä otettiin lekat käteen ja noustiin muurille ja sitten se olikin menoa. Mutta tämä dokumentti olikin erilainen.

Tämä oli kuin paraskin jännäri, pääosassa Unkarin pääministeri  vuosina 1988-1990, Míklos Neméth. Kertomus siitä, miten hän ennen ministeriyttään  otti selvää jostain luvuista valtion budjetissa. Koodien takaa löytyi hankintoja sähköistetyn raja-aidan korjauksista. Osat oli hankittu Ranskasta. Siis osat rautaesiripun kunnostamiseen hankittiin lännestä! Ranskasta!

Oli klippejä hänen puheistaan parlamentissa, jossa hän vihjaili jo siihen, että on tullut muutoksen aika. Samalla näytettiin puolueen puheenjohtajan Grószin paljon puhuvaa (uhkaavaa, kauhistunutta) ilmettä. Sitten dokumentoitu tapaaminen Némethin ja Gorbatshovin keskusteluista, samoin hänen ja parin ministerin tapaamisista, ihan kuin olisivat olleet näyteltyjä, mutta näyttivät dokumenteilta ja henkilöt ihan kuin nuoremmilta itseltään, eli en usko, että olivat näyttelijöitä. Dokumentti oli siis ihan uskomattoman hyvin tehty. RInnalla kulki tarina nuoresta perheestä, jonka isä oli (todennäköisesti) viimeinen Unkarin ja Itävallan rajalle ammuttu itäsaksalainen. Äiti ja lapsi pääsivät länteen.

Koko rautaesiripun poistamisessa on siis näytellyt merkittävää osaa tämä Unkarin nuori pääministeri, joka jo nuorena tiedosti, että jotain on pielessä. Liittyi silti kommunistiseen puolueeseen (josta syystä hänen isänsä ei puhunut hänelle puoleen vuoteen yhtään sanaa), ajatuksena oli päästä eteenpäin elämässä. Dokumentissä hän kertoo, miten jännitti tapaaminen Gorbatshovin kanssa, mutta miten  hän tajusi, että siltä suunnalta tulee hiljainen tuki. Unkarin kommunistipuolueen johtaja Gròsz pisti kapuloita rattaisiin sen kun kerkesi, oli haalittu koolle jo kunnon kommunistipopula  Itä-Saksan Honeckeria ja Romanian Ceausescua myöten ja ehdotuksena oli, että olisi syytä puuttua moiseen hölläkätisyyteen jo asevoimin. Mutta neuvottelupöydän toiselta puolen Unkarin kaverille iski silmää Gotbatshov. Tämä tulkitsi sen: ole huoletta!

Kuviosta puuttuivat kuitenkin vielä mahdolliset yhteydet Puolaan. Kerran vain vihjattiin, että myös Puolassa oli käynnissä jotain kommunismin vastaista. Olisi mielenkiintoista nähdä joku vastaava dokumentti Puolasta ja tilinteko siitä, miten siellä tämä kaikki lähti käyntiin ja mikä yhteys sillä oli Unkariin. Varmaan sellainenkin dokkari on olemassa.

Dokumentin myötä muistuivat mieleen uutiset siitä, että itäsaksalaiset ryntäävät tuhansittain pakoon  Unkarin kautta, kun ensin oli avattu tilapäisesti raja vuosittaiselle piknikille rajojen molemmin puolin asuville ihmiislle, sukulaisille ja ystäville. Sitten raja oli jollakin tavalla auki, selviä  määräyksiä ei ollut, sitten taas tiukennettiin (jolloin em. nuori isä sai surmansa), kunnes tämä nuori sankari, pojankloppi pääministeriksi (pojaksi tuntuivat tätä Míklos Nèmethinä kutsuvan nuo lännen sekä idän vanhemmat herrat) antoi käskyn, että raja Itävaltaan oli avattava kokonaan.

Huikeeta tarinaa. Ja me on eletty tätä aikaa. Seurattu sivusta täältä kaukaa Suomesta, oltu nuoria, tajuttu, mitä on tajuttu. Ne, jotka ovat osoittaneet  mieltä, uskaltaneet, nähneet vaivaa ja ymmärtäneet kaiken merkityksen, niille hatunnosto. MInä en uskaltaisi, viittaisin kintaalla, pistäisin pään pensaaseen. 

Tähän ikään pitää tulla, ennenkuin alkaa saada perspektiiviä. Vai saako sitä ikinä sittenkään, kun kaikki tapahtuu etäällä, ei koske ihan itseä sentään, eikä ystäviä tai tuttavia.

Vuonna 1961, jolloin muuri alettiin rakentaa, meillä oli vaihto-oppilaana Frauke. Oma ristiriitainen persoonansa Gûterslohsta Länsi-Saksasta. Soitteli nokkahuiluaan kesämökkimme laiturin päässä. Ei ollut kiinnostunut mistään, mitä olisi Suomessa ollut tarjolla. Kun uutiset Saksan muurin rakentamisesta tulivat, Frauke olisi halunnut lähteä heti kotiin. Pelko valtasi mielen.

Kyllä me täällä Suomessa,nyt lumihankien keskellä, olemme säästyneet  monelta. Kiitos isiemme. 

Yleiskuva