Kaarinan kotisivu

Kuinka rakkaita ovat lapsuusajan lelut? Legot, koottavat, pehmolelut? Pitääkö ne säilyttää ikuisesti, panna arkkuun mukaan, kun lähtö tulee? Sillä lopultahan ne kuitenkin joutuvat kirpputorille tai roskikseen, sama kai sitten jos menevät uuniin yhdessä omistajansa kanssa.

Entäs sitten se muu roina, jota maailmalta kertyy mukaan? Eräs kollegani päivitteli äitiään, jonka kirpputorilta haalimat löydöt eivät mahtuneet enää hänen omaan kellarikomeroonsa,  piti vuokrata naapurin käyttämätön jatkeeksi.

Exääni ei voinut lähettää viemään roskia ulos, koska hän aina palasi roskikselta ikionnellisena jonkun superhyödyllisen hylätyn löydön kanssa (lokerikko, lipasto, pöytälamppu, kansio, jakkara...): Kato, näin hyvän joku on heittänyt pois! Tästä saa pienellä viilauksella parvekkeelle/työhuoneeseen...

OLin pojan luona visiitissä. Poika on isäänsä tullut. Pojalla on tallella kalliit muistot lapsuudesta, lahjaksi saadut esineet, Nepalista, Puolasta, Kreikasta, Intiasta mukana raahatut, kaverin ylijäämät, ylivertaiset kirpputorilöydöt, kaikkea mahdollista. Askartelutarvikkeita mahdollisia tulevia pienoismalleja varten, rekvisiittaa sketsien esittämiseen, muuten vaan hyödyllisiä esineitä, kuten armeijan naamiointiverkko, norsuhattu, nyrkkeilyhanskat ja -säkki, peltisiä maitokannuja, Leninin patsas, jonkun minulle tuntemattoman armeijan takki, hindulaisten jumalien kuvia ja patsaita lukematon määrä, hauskoja munakuppeja, automalleja, bongorummut, n. 150 LP-levyä, satoja elokuvia ja cd:itä, työkaluja joka lähtöön, puisia naamareita ja -käärmeit, vanhojen laivojen pienoismalleja.

Hän suostui pienen painostuksen jälkeen ottamaan kirpputoripöydän ja alkoi sitten "innolla" lajitella tavaroitaan. Lastensa lelut joutivat, legot ja pehmolelut mutta ne omat lelut! Ja omat astiat: joka kipolla ja kupilla oli oma tarinansa: tuosta en luovu, enkä tästä. En mistään hinnasta! Tämä (bakeliittia tai jotain kellertavaksi patinoitunutta muovin esiastetta oleva) radioherätyskello on 60-luvulta, tällaista ei saa enää mistään, tässä on ihan hirveä ääni ja tämä jää vanhimmalle tyttärelle perinnöksi. Ihan ehdottomasti!

Mitä jos tytär ei huoli, sehän on ihan kaamean näköinenkin? Kyllä huolii, sen on pakko. Kyllä se tulee ymmärtämään tämän arvon. Poika käänteli kamalan näköistä kapistusta onnellisen näköisenä. 

Itselläni sekä tyttärelläni on hieman toisenlainen trauma esineistä: se, mitä ei tarvita: pois pois. Kun ei minnekään sovi ja joku voi olla ikionnellinen hienosta kirpputorilöydöstään, niin sinnepä vaan sitten. Vahinko kiertämään. On myönnettävä kuitenkin: välillä hieman kirvelee, kun kirppikselle lähtee kamaa johon on melkein kiintynyt. Jälkikäteen niitä esineitä ei kuitenkaan enää muistele eikä kaipaa. Kun läksimme Jokelan talosta, tilat pienenivät aika tavalla, oli pakko karsia. 

Amerikan siskollani oli lapsuusmuistoja melkoisesti. Hän tykkäsi käydä myös kirppiksillä, pihamyynneissä ja kuolinpesämyynneissä. Mutta ei hänellä nyt ihan mahdottomasti sitä tavaraa ollut, pojalla sen sijaan on. Tavaraa ihan mahdottomasti. Romunkerääjä parhaasta päästä. Hauska kuulla sitten, miten paljon lopulta raskii myyntiin laittaa!

Tulomatkalla pojan luota parpatin asiasta tyttären pojalle, 8 v. Hänellä on puolisen sataa pehmolelua. Hän ilmoitti, että niitä sitten ei ikinä myydä. Varastoon voi ehkä laittaa, mutta ei myydä. Kaiken muun saa myydä, näitä ei. Kun ne ovat oikeasti eläviä. Poika tuntui jotenkin ymmärtävän enoaan.

Poika on tainnut katsella liikaa Toy Story-elokuvia. Enolleen esineet ja lelut ovat varmaan kuiskineet ilman elokuviakin. 

Yleiskuva